Rakenneultra
Minua jännitti ja pyrin pitämään ajatukset koossa niin, että ymmärrän kaiken mitä ultrassa sanotaan. Ennakkoon mietin jos kaikki ei olekaan hyvin ja suunnitelmat muuttuvat. Lupailin mielessäni, että rakastan kehitysvammaista lasta ihan varmasti. Jännitin jos napanuorassa ei olekaan tarpeeksi potkua ja lapsi kuolee, kuinka vaimoni selviytyisi siitä. Sain suljettua nämä asiat mielestä ja piiskattua itseni rauhalliseen mielentilaan. Lähtiessäni muistin, että autossa ei ole tarpeeksi polttoainetta. Tuli kiire, kävin nopeasti tankilla, hain odottavan vaimoni hänen työpaikaltaan ja aloitimme matkan yhdessä keskusneuvolaan. Vaimoanikin jännitti. Hän purki jännitystään minuun matkalla ja vielä tutkimushuoneessakin. Silloin epävarmuuteni hetkellä tunnelmani laskivat kun vaimoni jännityksen purkaukset osuivat kuin kuuma veitsi voihin. Ensimmäistä kertaa mielessä kävi, että minä en osaa tätä isän hommaa. Vauvalla kaikki oli kunnossa. Se oli positiivinen asia. Enkä minäkään hakenut saikkua siihen, että loukkaannuin ultrassa. Seuraava harjoitus käsitellä jännitystä taitaa olla synnytys. Koitan olla vähemmän herkällä.Minä vihaan
Lomakuukauteni lopussa pystyin tunnustamaan itselleni, että vihaan erästä ihmistä sydämeni kyllyydestä. Se oli kova juttu, enkä toivoisi, että kukaan joutuisi kokemaan sellaista tunnetta. Pidän itseäni mukavana ja ihmisrakkaana ja silti joudun tunnustamaan, että näin on. Oppimiskokemukseni on, että minua ei kertakaikkiaan saa monsterisoida suhteessa rakkaimpaani, poikalapseen. Siinä kulkee raja jota ei saa ylittää. Ei, en minä lyö, musta maalaa tai tapa. Opin, että vihatessani lakkaan vain olemasta, olen ilmaa vaikka sisällä kiehuukin. Vaistoan, että saan ilman pelkästään näin väreilemään niin, että hänen on syytä varoa minua. Iso kiitos rakkaalle vaimolleni hän kuunteli ja ymmärsi. Olen onnekas mies, että sain rinnalleni tuollaisen naisen.
Tänään on vietetty pojan syntymäpäivää. Päivitin lärvikirjaani hetken mielijohteesta: "11 vuotta sitten maailmaan syntyi poikalapsi, josta en silloin tiennyt vielä yhtään mitään. Eipä ole nyt minun maailmassani hänen äitinsä kanssa muuta rakkaampaa." On aika imelää, joo`o, mutta ajatteleppas. Olen fyysisesti huonossa kunnossa ja olen odottanut polvileikkausta jo maaliskuusta saakka. Työpaikallani on menossa iso muutos. Toistaiseksi muutokset ovat heikentäneet valmiuttamme palvella asiakkaitamme. En osaa käsitellä, että pitkäjänteinen ja käytännössä kiitettävästi hoidettu työni ajetaan alas. Se ei sovi uuteen järjestelmään. Tämmöisessä tilanteessa kolmas kivijalka, jolla tämä minunkin tarinani rullaa, on koetuksella. Kivijalka on tämä minun pieni perheeni ja siksi sietääkin tykätä, ainakin 55 kertaa imelästäni.
Kivijalka
Poika ei halunnut järjestää kaverisynttäreitä. Hänellä oli joitakin lahjatoiveita. Poika halusi kiinalaiseen ravintolaan ja katsomaan Oulun patosillalta kaloja ja tyrskyjä. Päästyäni töistä lähdimme koko pienen suuren perheeni kanssa hakemaan lahjat. Tuntui ihmeelliseltä kun lahjalistalla oli kaksi peliä Wii-pelikonsolille, penaali ja potkulauta. Kun olimme valitsemassa potkulautaa niin poika sanoi katsoessaan lautaa, että ei taida sitä sittenkään tarvita kun on jo kaksi pyörää ja aito skeitti. Mietin, että minä en tainnut osata ajatella tuollaisia omilla 11-vuotis syntymäpäivilläni. Tämän päivän sankari muuten puhuu aina tulevasta sisaruksestaan, että meidän vauva. Äsken kun hän oli menossa nukkumaan, sanoin, että rakastan häntä niin, että rintaan sattuu. Poika sanoi, että kiva ja harmitteli kun en nähnyt padolla 15 kilon lohta.
Lopuksi
Nyt kun pitkästä aikaa on saanut jäsenneltyä asioita niin tuo vihaamisjuttu, ultra, vaimoni ymmärtäväisyys, työpaikan ongelmat ja tulevan isoveljen edesottamukset nostivat mieleeni tämän musiikkivideon. Välillä sitä on enemmän ja vähemmän pihalla jopa omasta elämästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti